ValokuvausYleinen

Kemopetrol

Eilen käytiin jälleen kerran Tavastialla kuuntelemassa musiikkia. Tällä kertaa vuorossa oli Kemopetrol. Kuvausluvat oli hankittuna tälläkin kertaa, ettei pahat narikan sedät anasta kameraa talteen. Kovin näytti hiljaiselta Tavastia ennen kuin keikka alkoi ja vähän jo alkoi hirvittää bändin puolesta, että tuleeko sali edes täyteen. Tavastian yläkertakin oli suljettu ja sitä se ei ole vielä koskaan ollut niillä keikoilla missä minä olen käynyt. Laura Soitto kun alkoi niin jostakin se porukka oli löytänyt salin puolellekin ja lopulta sakkia oli ihan kivasti. Valot oli kyllä aika hirveät valokuvausta silmällä pitäen. Lähes kaikki valo tuli bändin takaa ja itse bändi oli kuin varjossa lähes koko keikan ajan satunnaisia spottien osumia lukuunottamatta. Kuvasaalis jäi siis aika laihaksi vaikka kyllähän tuolta jotain sentäs tarttui kennollekin. Laurikin tuntui tuskailevan valojen kanssa kun hän ei nähnyt biisilistaa koska oli niin pimeää. Ehkäpä nuo valot on sitten ensi kerralla paremmin järjestetty, sopii toivoa.

3 thoughts on “Kemopetrol

  1. Mun mielestä valot oli kyllä tosi hyvät! Harvoin noin hyvää yritystä valojen suhteen on Tavastialla. Paskat väliä jollain valokuvilla, keikka on paska vaikka filmille olis tarttunut sata hyvää kuvaa. Ne kuvaussessiot on oltava sitten erikseen – onneksi keikat (yleensä) tehdään musadiggareille, ei Canon-friikeille.

  2. Meitä on moneksi ja minulla saa myös olla oma mielipide, eikö? Kyllä minäkin olin siellä bändiä kuuntelemassa, enkä pelkästään kuvaamassa. Minä olisin halunnut nähdä bändinkin kunnolla enkä vain pelkkiä spotteja.

  3. Niin, tottahan se on, että makunsa kullakin. Keikkoja suht paljon nähneenä olen vain ehdottomasti sitä mieltä, että keikat ovat aina kokonaisuus jossa bändin energialla, valoilla ja yleisöllä on erittäin tärkeä rooli. Vaikka bändin miten näkisi hyvin naaman jokaista finniä myöden, ei se ole minkäänmoinen kokemus ellei siitä tule oikea fiilis katsojalle. Otetaan joku Roskilden keikka – jossa seisot hyvälläkin tsägällä yli sadan metrin päässä lavan reunasta. Miksi se kuitenkin on niin upea kokemus?

    Toinen juttu mikä omaa keikkakokemusta häiritsee, on täydellisen levysaundin hakeminen. Miksi edes soittaa, jos saman voisi tehdä playbackinä? Kaipaan biiseiltä jotain enemmän kuin pelkkää puhdasta tarkkuutta tallennettuun versioon nähden. Bändien soisi välittävän hyvän fiiliksensä yleisölle – kukin tavallaan, mutta niin ettei tarvitse kohmeisena jäpittää mikkistandinsa takana ja pyrkiä puhtaisiin sointuihin. Pitää ottaa yleisö myös mukaan keikalle. Mielestäni paras esimerkki tästä on The Ark.

    Ps. Kyllähän sen kuvista näkee ja ymmärtää jos valaistus on ollut huono. Ei sitä välttämättä tarvitse aina kunkin sarjan kohdalla erikseen puolustella omaa työtään.. (Ei niin että tarkoittaisin juuri sinua. Hyvin yleinen ja ärsyttävä tapa kuviaan jakavien osalta!)

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *